mä kirjoitin tänne jo kerran, kun olin äänetön ja juurikin siitä aiheesta.
mutta äänettömyydellä oli kirottu koko tämä systeemi, sillä kirjoitus katosi bittiavaruuteen, eikä siitä kuulunut tuhoutuessaan edes mitään ääntä. (vaikka ydinräjähdys tietenkin olisi ollut paikallaan.) se oli kadonnut vaan, niinko mun oma äänikin. eipä siinä sitten tehnyt enää mieli alkaa mitään uutta kirjoittaa, sehän oli merkki korkeammilta voimilta, että kaikinpuolinen hiljaisuus on nyt minun osani.

mutta tänään, tänään on jo uusi päivä. olen vähän laulanut ja soittanut, ollut kiitollinen hienoista ihmisistä elämässäni ja kohta menen töihin.

sen haluaisin vielä kertoa, että karhusta on niin kauniisti muinoin runoiltu, marjakarhusta kartanolla.

XXIX

En minä ole aina sama siinä mitä sanon ja kirjoitan.
Muutun, mutta en muutu paljon.
Kukkien väri ei ole sama auringossa
kuin pilven kulkiessa yli
tai kun yö saapuu
ja kukat ovat varjon värisiä.
Mutta joka katsoo tarkkaan näkee että ne ovat samat kukat.
Sen takia, kun en näytä pitäväni yhtä itseni kanssa,
katsokaa minua tarkkaan:
jos olin kääntyneenä oikeaan,
nyt käännyn vasempaan,
mutta aina olen sama itseni ja seison samoilla jaloillani -
Aina sama, kiitos taivaalle ja maalle
ja valppaille silmilleni ja korvilleni
ja sieluni kirkkaalle yksinkertaisuudelle....

- Alberto Caeiro eli Fernardo Pessoa -
runon suomentanut Pentti Saaritsa

blogeissa on yksi sellainen juttu mikä mua harmittaa.
kun tekis usein mieli sanoa vaikka mitä, kirjoittaa sivun verran mielipiteitä, mutta sitten alkaa hannata.
että sit kaikki lukee nää mun mielipiteet ja näkee niiden läpi. että miten pieni ja typerä sitä on.
mutta onko sillä väliä?
no kai sillä on. ehkä ongelma onkin siinä, että tahdon blogata omalla nimellä. enkä edes käy kuin tuttujen blogeissa. usein vielä sellaisten tuttujen, joita ei tunne kauhean hyvin. sitten tulee sellainen olo, että emmää viitti kirjoittaa tänne mitään mielipiteitä, koska sit ne luulee että mä oon jonkinlainen.

niin mä kyllä oonkin. monenlainen. tuulihattu persjalkainen ennakkoluuloinen suvaitsevainen johdateltava lammas lehmä leijona.
mutta ennen kaikkea kai häpeän sitä, että oon.

muistaako kukaan vielä Ultra Brata?
yläasteella lauloin koulun kevätjuhlassa Kirjoituksia oranssinkirjava mekko päälläni. olin päässyt porukkaan, koska lauloin aina ystäväni Hellun kanssa käytävillä. Hellu osasi ja mä halusin.

siinä lauletaan tyttöjen kirjoituksista ja siitä, miten sen runon puhuja ei itse uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista, tai muusta kuin sähköjohdoista.
mutta mulla se menee ihan toisin päin. kaikki sisäiset kaaokset ja omat asiat on paljon helpommin paasattavissa kuin asiat, joista voi olla vain jotain mieltä. joista ei voi olla sataprosenttisesti oikeassa. omat asiathan ovat tosimpia, rehellisimpiä, vaikkeivat useinkaan objektiivia tai edes mitenkään järkeviä. mutta niillepä ei tarvitse löytää nasevia argumentteja. tai päteä. eikä muuten ne mielipiteetkään yleensä ole mitenkään järkeviä tai objektiivisia, vaikka niitä pätevöittämään löytäis satamiljoonaa tutkimusta. yleensä enemmänkin vain vahva luottamus itseen ja omien mielipiteiden oikeellisuuteen painaa isoa kumileimasinta, josta jää ajatuksen päälle hyväksymisen leima.

mutta nyt mä haluaisin vaikka sanoa, että vituttaa kun yliopistojen rahoituksia rukataan siihen malliin, että täytyy ruinata rahaa yksityiseltä sektorilta. tajuan kyllä, että onhan se sinänsä loogista että ne, jotka korjaa yliopistojen osaamissadon, maksavat siitä, mutta mua vaan pelottaa, että pian aletaan julkaista amerikan malliin sponsored by -oppikirjoja, joissa on tiettyjä painotuksia. sellaisia yrityksille hyödyllisiä. tai ettei esimerkiksi humanistisia tai taidealoja kannata tukea, kun ei ne tule tuottamaan samalla tavalla kuin bioteknologia. sitten näitä vähemmän hyödyllisiä aloja ei kohta kannata opiskella, kun niiden taso laskee, ainakin verrattuna sponssattuihin tieteen aloihin.
ja että vituttaa kun on lööppejä. kaikkialla, koulun ruokalassakin. ja että miksi niiden täytyy käsitellä niin idioottimaisia aiheita? kun eikö olis kaikille parempi huudattaa isolla otsikolla jotakin muuta kuin pelkkää paskaa? enemmän kuin niljake-poliitikkojemme yksityiselämästä haluaisin kuulla poliittisista päätöksistä meillä ja muualla. ja haluaisin sellaisia poliitikkoja, jotka vastaavat äänestäjiensä tekstiviesteihin kuin lähettelevät parille tanssivia tissejä kaunopuheisia viestejä äänestäjiensä rahoilla.

että sellaista tänään. vituttaa kai muutenkin sievistelyn taito, siistimisen taito, kirjoittamisen taito, jolla kielioppivirheet hiotaan pois jotta jutun pointit olis liukastettuja, sulavampia ja helpommin omaksuttavia. argh. olen kai julkaissut liian monta kaunista kirjoitusta. hiottua, siitä työstä maksettua. eikä niin, etteivätkö nekin olisi tosia. hyvin sovitettujen kappaleiden jälkeen ja ansiosta kaipaa kunnon improa tai vittu jee punkkia.

virittäydyn kai Angry titsien keikkaan lauantaina. esitämme konsan musiikkimarkkinoilla kappaleet Tyhmä pelle, Kuolé ja Elämän kiertokulku. soitan rumpuja, kastanjetteja ja pianoa.

ääneni on taas kateissa, olen aamuisen (käheän) koululaiskeikan jälkeen maannut sängyssä ja potenut. vitutusta kai.

en tiedä miksi musta on erityisen kivaa kirjoittaa tuollainen tervehdys. ehkä sen symmetrisyyden ja samanaikaisen epäsymmetrisyyden takia. kummatkin ovat kiinnostavia, erityisesti yhdessä.
olen ollut pitkään taas hiljaa. johtuu Soilikin (tietokoneeni) sähköhäiriövaivoista ja nyt lomailusta.
olimme äipän kanssa netistä voitetulla luksusristeilyllä, joka suuntautui Ruotsin Tukholmaan. sviitti ja maksetut aamiaiset ja illalliset olivat kyllä aikamoista luksusta. kivointa oli nähdä ystävääni Ceciliaa, joka matkasi kaukaa Göteborgista meitä tapaamaan. on hienoa tavata ihminen, jonka on viimeksi puolitoista vuotta sitten nähnyt, ja todeta että tukat ovat muuttuneet ja hengen kasvua on tapahtunut kummallakin suunnalla suuntaan jos toiseenkin, mutta side meidän kahden välillä ei ole katkennut.
toivoisin saavani sen verran pätäkkää ja aikaa järkättyä, että pääsisin Nordtradiin. se kun järjestetään Gborgissa tänä keväänä.

muutoinkin loma on ollut mukava. olen tavannut kummipoikiani (maailman ihanimpia) ja muutamia ystäviäni. olen käynyt katsomassa Timo Väänäsen Väinämöisen kasvot-esitystä (jossa oli mm. kolme metriä korkea bassokantele, jota soitettiin kepeillä. sellaisen tahdon!) ja tänään Tanssi ei nuku-esitystä. Insomnia kyllä repi irti niitä oloja, joita mulla sisuksissa muhii. se oli koskettava ja taidokas. Kipeä kabaree - tanssia ääneen oli myös mahtava, ihan eri tavalla mutta silti samalla tavalla. äänimaailma ja kuvamaailma yhdistyivät kokemukseksi, tunteeksi. ei voi muuta kuin taitavuutta ihastella.

äsken kävin alakerran saunassa löylyttelemässä ja uimassa (lapsuusvuosien suuressa eli nykyisin postimerkkikokoisessa) uima-altaassa. luen Otto Mannisen ja Anni Swanin kirjeitä toisilleen.
lokoisa loma.

hohoo

menkää Hyvä trion blogiin seikkailemaan
www.hyvatrion.vuodatus.net

siellä on mm. Ullan järkyttävän värisiä, mutta muuten muikeen ihaneita kirjoituksia ja Elinan viisauksia.
mä yritän olla superjärkevän asiallinen, voitte kommentoida kuinka olen onnistunut. hip

toistuvan neulatyynynä olemisen jälkeen alkaa pikku hiljaa olla terveempi olo.
kuulemma viime päivien kuumeilu voi olla terve reaktio akupunktioon, kuume kun tappaa bakteerit!
rok.
tämän syksystä jatkuneen poskiontelohässäkän ja alituisen väsymyksen aiheuttaman murhemielen takia olin jo aikeissa muuttaa tämän blogin nimen joko sairauspäiväkirjoiksi tai maukuvaksi valitukseksi.
nyt mä en jaksa olla kamalan murheellinen.

tänään olen lukenut beatboxauksen historiasta ja se on kiinnostavaa.
Eero oli pitämässä nauhoitussulkeisia ja ei enää ole niin karmea paniikki tulevista sessioista.
ehkä se on niin, että kun tietää mitä tuleman pitää, ei ahdista. kontrollifriikki pelkää kaikkea  tuntematonta ja ennalta arvaamatonta. mutta kai se on ihmisen luonteessa... unetkin jonkin teorian mukaan ovat kehittyneet valmistamaan ihmistä erilaisiin yllättäviin tilanteisiin. refleksit pelaavat sitten kun mammutti hyökkää oikeasti.

mutta mä näin unta yhdestä niin punk-henkisestä laulun sovituksesta, että sen kehtaisi tähän kirjoittaa vain punk-alteregoni Karva! mutten mää, ku oon niin mammari. ehkä Angry tits tekee siitä totta.

ehkä elämä voittaa taas, sillä tänään(kin) minuun on pistetty neuloja.
olen käynyt akupunktiossa.

en uskonut, että se voisi olla kivaa. ajatus siitä, että minua tökitään neuloilla, tuntuu tosi kummalliselta. epäluonnolliselta. sekopäiseltä.

mutta se onkin tosi kivaa! ja luonnollista. ja sekopäistä!

viime kerralla näin kuinka poskiontelon kohdalle isketyn neulan kärki hyppi kuin paraskin lambadan tanssija. siinä alla kun oli kiusana ollut elohiiri. ei ole muuten enää!
tänään ei tapahtunut mitään outoa.
paitsi se akupunktio-poika kyllä sanoi lähtiessään huoneesta, että ei saa pudota. hekotin hermostuneesti niin, että neulat päässä, kasvoissa, käsissä, jaloissa ja mahassa hytkyivät. jos olisin lähtenyt baanalle, olisin ollut katu-uskottavin ikinä. neula-naama-amanda. vapise, martsari!

muuttuuks tää joskus?

tahtoisin maanantain, jolloin ei tarvitse juosta, pidätellä itkua, selviytyä vähällä unella, tyrehdyttää nenäverenvuotoa

niin kauan kun veri virtaa, eikä diesel, mua sattuu

ehkä juuri siksi ihminen ei ole kone ja menee epäkuntoon kun yrittää olla

väärät höyryt

mun moottori valuu tyhjiin tässä koulun karheeseen käsipyyhkeeseen ja mä mietin miksi mä kirjoitan tätä tänne

posti on parisuhdettani vastaan.
minulla on kaksi todistetta.

kerran lähetin rakkaalleni kirjeen, jossa osoite oli hieman puuttellinen, mutta kuitenkin melko selvä. lähettäjän kohdalle tosin satuilin mitä kummallisimpia kirjainyhdistelmiä.
kirje taas oli täynnä rakkautta ja salaisia tunnustuksia tulevien lasten nimistä ja tästä rakkauden monikulmaisuudesta.

se katosi, eikä sitä ole kukaan saanut, ei edes postin keskus, josta olen sitä kysellyt.

sitten nyt.
laitoin joulun alla rakkaalleni joulukalenterin postissa. siihen oli kirjoitettu kiitoksia elämän ihanuudesta. osoitteessa oli väärä postinumero ja lisäyksenä Malmi, Helsinki, Suomi
sain sen takaisin kohta TUNTEMATON rastitettuna.

kerran sain serkuiltani postissa kaksi korttia. toisessa oli oikea osoite ja toisessa osoitteeni muunneltuna hupaisasti. he halusivat testata, kumpi tulisi ensin. ne tulivat samaan aikaan.

siispä. postin kustilla on jotain parisuhdettani vastaan. miksi?

minuun iski loman jälkeinen stressi.
tiedättehän sen, missä ensin tarkoituksenmukaisesti löhötään sohvalla ja yritetään hukuttaa stressaavat asiat mukavan turhiin ja muistamista turruttaviin telkkaohjelmiin. sitten tulee loman loppu ja stressi upottaa hampaansa syvälle lihaan, niin että katuu sitä, että lomaili. olisihan pitänyt mieluummin olla tehokas ja hyvä.

luin ystäväni blogista elämänuskoisen kirjoituksen tästä tulevasta vuodesta.
siihen oli luokiteltu erilaisia toiveita ja tavoitteita, kuten

 Nukkumisen vuosi, Soittamisen vuosi ja sillä tavalla. mukavasti ja järkevästi ja ihanan rauhaisasti.

mulle tuli semmo olo, että äääääk, mää olen valinnut ihan vääriä verbejä tälle vuodelle. Stressaamisen, Hirmuisen hermoilemisen ja Valmistumisen vuosi.
pelottaa levyn teko, pääsykokeet, valmistuminen ja sitä varten suoritettavat näytöt

mutta. kelelee

kaipa tämä voi olla muutakin. ehkä se, mitä saa, riippuu siitä miten katsoo asioita ja elämätä.
siispä muotoilenkin asiat uudestaan.

Hengittämisen vuosi
haluan hengittää enemmän, kokonaisemmin, vaikka kuinka sattuisi. haluan tuntea mahan, selän, rintakehän, kylkien, hartioiden, polvien, pyllyn ja vaikka kantapäidenkin elävän mukana siinä, mikä koskettaa meissä syvintä. elämän aaltoliike elää meissä ja se on minusta kaunista.

Hellittämisen vuosi
haluan hellittää hetkeksi, edes hetkeksi, silloin kun vain voin, niin usein kuin vain voin. maltan. uskallan.
tämä vaatii paljon rohkeutta ja siihen liittyy myös

Kieltäytymisen vuosi
aion osata sanoa EI, en taho, en jaksa, en aio, en tiijä, en haluu, en voi, en ymmärrä
olisihan se ihanaa, että kieltäymys tarkoittaisi myös herkuttelun lopettamista, mutta ehkei se kuitenkaan täysin sovi sen kanssa yhteen, että on

Hellimisen vuosi
tahdon muistaa, että olen sopivassa suhteessa henkeä ja lihaa, eli kokonainen ihminen, eli särkyvä ja tarvitseva, eli suklaalla paikattava ja hieronnalla eheytyvä
lisäksi tykkään kun saa helliä toista ihmistä, läheistään, koska on

Läheisyyden vuosi
haluaisin riskeerata itseni ja heittäytyä välittämään, avaamaan sisukseni, murtumaan vaikka, ettei olisi niin yksin tässä, omassa kehossaan ja ihmisten keskellä

Kuuntelemisen vuosi
koska mitään muuta taitoa en suuremmin kaipaa. kun osaa kuunnella itseään, voi hengittää. kun osaa kuunnella toista, osaa olla lähellä. kun osaa kuunnella itseä ja toista, tekee musiikkia, jolla on merkitystä.
kuuntelemista tahtoisin oppia, sen vuoksi kiperäksi kaksikoksi voisin ennustaa tulevan

Oppimisen vuosi
se on väistämättä edessä, koska olen aina alussa, jatkuvasti kesken ja sen hyväksymisen opettelussa, elämän sietämisen opettelussa, ei voi muuta kuin oppia
haluan myös oppia ihan konkreettisia asioita, kuten laulamista ja soittamista ja stressinsietokykyä

ja

Muutoksen vuosi
koska en tiedä, missä majailen ja makaan tänä vuonna, tänä syksynä. huominenkaan ei ole varma. uskaltaisinpa heittäytyä muutoksen kouriin, elämän syvään syliin, vailla pelkoa.

on lapsi syntynyt meille ja poika annettu on!

veljeni pieni poika syntyi 23.12. yöllä. tai ei "hyypiö" niin kauhean pieni ollut. 4130 gr ja 53 cm.
olemme kahdesti käyneet katsomassa sairaalassa äitiä ja poikaa ja olemme vallan hurmaantuneita.
jääkiekkoilijatukkaa pojalla jo on ja valtaisan pitkät sormet ja varpaat.
nenäkin oli vähän mustelmilla, kun oli vauhdilla syöksynyt ulos. hyvä niin, olihan häntä jo pari viikkoa odoteltukin lasketun ajan jälkeen.

eilen kaikilla osaston vauvoilla oli tonttulakit. kuvitelkaa pientä nyyttiä, jonka päästä suoraan sojottaa tonttulakki. hyypiön pää vain oli aika lailla iso normivauvan lakkiin, joten se putoili. naama meni ihan kurttuun kun sitä laitettiin takaisin.

aika hurjaa.

aika uusi, konkreettisempi mielikuva tuli jouluevankeliumista.
äiti ja lapsi - pienen pieni, viaton, avuton ja niin täynnä voimaa.

ihmeistä suurin. paras joululahja.
elämän ihme on suurinta, mykistävintä, mitä olen kohdannut.

miksi sitä väsyy, vaikkei enää jaksa mitään tehdä?
miksi on niin kauheasti tekemistä, vaikkei mitään saa aikaan?
miksi on niin kiire, vaikka koko ajan juoksee?
miksi ihmisen ei saa kahta viikkoa lomaa elämästään, tai edes yhtä päivää?

ottaisin yhden, jos tarjottaisiin.
sillä odotellen kuuntelen Tsupukka-yhtyeen demoa jostain vuosituhanteen vaihteesta.
kappaleessa Massa on oivallinen kertosäe:

minä menisin metsään kuolemaan,
mutta huomenna on parturi
ja sieltä saa hiuksiinsa aitoa valaanrasvaa

minä menisin metsään kuolemaan
mutta huomenna on parturi

ja metsäkin vain ihan soista valtion maata

on ollut pitkä viikko.
ehkä sen takia pyöriskelen kotona, enkä osaa tehdä mitään viisasta. jonkun pitäisi tulla tänne minun kotiini vähän siivoamaan. voisi samalla minulta imuroida aivot ja tuulettaa hartiat ja rapsutella huulesta yskänrokon irti ja nuohota kutisevat silmät.

Hyvä triolla on viikon sisään ollut kuusi keikkaa! hyvä me! olo on kuin oisi ihka oikea muusikko.  muutaman kerran hengitin jopa kuin olisin ihan ihmisten kanssa tekemisissä, enkä pelottavan Yleisön. perin juurin tyytyväinen olen. ja väsynyt. kaikki myöhempään lykätyt hommat jo vaanivat nurkissa. pian hyökkäävät päälle, ruojat.


eilen Suomen Kokkolassa esiintyi Groupa. Truba ry toi tämän mahtavan ruotsalaispoppoon juhlistamaan järjestön 10-vuotista taivalta kansanmusiikin maailmassa.

Groupa oli elämys.
oikeastaan hienointa ei ollut taituruus tai musiikilliset ansiot, vaan helppous, rentous, hetkessä eläminen. aitous. kommunikointi. asiat, jotka tietenkin kuuluvat musiikissa, tekevät musiikista muutakin kuin myytävän tuotteen, koskettavat jotakin ihmisen sisällä.

innostavaa oli myös jäsenten seura.
musiikin tekeminen, sen moninaiset mahdollisuudet ja tavat tehdä sitä, aukenivat uudella tavalla. kielimuurit ylittävä huumori, ihmiseltä ihmiselle välittyvä lämpö...
ja hihii. raudankovat ammattilaiset leikkivät takahuoneessa rummuilla ja puhaltelivat kastelukannuun. hoo! siis just sellaista, mitä mä voisin tehdä!
ehkä ne Muusikot ei olekaan sen kummempia otuksia kuin minäkään tai sen vähempää ihmisiä kuin Yleisökään. voiko olla?

lattialla on patjoja ja sänky keittiössä

koti täyttyi kahvista ja kalasta ja yhteisistä pyykeistä ja joskus joku muisti tiskatakin ja toinen imuroida

koti oli koti ja se enemmän täynnä elämää ja omaa tilaa kuin yksin




olen oppinut rakastamaan myös välimatkaa silloin kun se kuluu kiskoina jalkojen alla

muuten en

saa luvan loppua.

olen nyt ollut viikon kotona.
ääni on edelleen poissa, räkä valuu ja itku on herkässä.
sairaana on jotenkin monella tapaa avuton ja auki. minä ainakin.

kävin tänään neljännen kerran terveyskeskuksessa. viime viikolla ilman tarkempaa tutkimusta mulle määrättiin antibiootit poskiontelontulehdukseen, vähän niin kuin varuiksi.
tänään ne vihdoin suostuivat katsomaan ultaäänivekottimella, josko siellä jotain on. röntgeniin en päässyt, mutta tähän sairastamiseen ja kotona olemiseen väsyneenä päätin kuitenkin luovuttaa ja ottaa ne non-biootit. toivottavasti auttavat moiset enkä joudu taas tulehduskierteeseen...
kipeälle äänelleni määrättiin hiljaisuutta.
miten paljon hiljaisemmaksi tästä enää voi mennä?
en laula ja päivässä puhumani minuutit yhteenlaskettuna antavat tuloksena maksimissaan  puolitoista tuntia.

olen minä silti vähän tehnyt kipeänä ollessanikin.

nukkunut ja katsonut elokuvia. lukenut Harri Patteria. ja paljon, paljon itkenyt

lisäksi kirjoitin ensimmäisen konserttiarvosteluni ikinä. Martti Pokelan muistokonsertti oli hieno tilaisuus. raahauduin sinne lauantaina ja yskin tyylikkäästi vain taputusten aikana. se täytti koko salin. kappaleiden aikana imeskelin kurkkupastilleja kiihkeästi ja välillä jouduin juomaan vettä, mutta olin kuin olinkin hiljaa.

kirjoitin aseidenvastaisen kolumnin minnekäs muualle kuin koti- ja asuminen-palstalle. tuntui, että minun täytyy tehdä jotain. en voi olla hiljaa asiasta, joka ottaa niin pahasti pannuun ja sydämeen.


olen varmasti parantumaan päin, koska tänään kaupassa ostin riistoyhtiöiden mikrossa lämmitettävän sijasta kotimaisen, kattilassa lämmitettävän keiton. vaikuttaa siltä, että ehkä jo huomenna saatan valmistaa ruokaa itse. lisäksi aion, mikäli en nyt kuukahda tässä innossani, soittaa kontrabassoa.
tutkinnossani aion soittaa ja laulaa Hilja Grönforsin levytyksestä oppimani Suuret on surujen pellot.
minua koskettaa, kun Hilja laulaa:

Suuret on surujen pellot
niin pitkät on kaihojen pientareet
hiljalleen
soikoon ne voiton sinikellot
sua armahin oottanut oon



ei ihme, että laulu tuntuu niin hänen omaltaan.

ei täällä voi muuta tehdä kuin sytyttää kynttilöitä.


tai ei ainakaan nyt.

mutta luin järkytyksellä hesarin nettisivuilta, että suomalaisilla siviileillä on kolmanneksi eniten aseita maailmassa. mihin niitä aseita oikeasti tarvitaan?
en voi ymmärtää. en edes isääni ja hänen vaimoaan, jotka käyvät ampumaradalla ihan huvin ja mielenterveyden vuoksi. siinä kun saa kuulemma paineita poistettua.
en ymmärrä. en ehkä edes hyväksy.
jotain tälle asialle on tehtävä.

sain tekstiviestin huomisesta. kynttilä keittiön ikkunalle klo 18. sen aion tehdä, mutta jotain muutakin on tehtävä. en vielä tiedä mitä... jotain hyvää tähän maailmaan.

jos elokuvan takapuolessa lukee notta draama, se ei sais olla splätteri, jossa on vähän draaman elkeitä.

makaan lahnana huoneeni lattialla patjalla ja poden. kurkku on ilmoittanut olevansa poissa töistä tänään ja nielemisrefleksi ilmeisesti haluaa kertoa olevansa korvaamaton. se kun on ruvennut vaikeilemaan.
kävin jo eilen nieluviljelyssä, huomenna tulee lopulliset tulokset. siihen asti makaan tässä, nukun, juon vettä, yskin ja katson välillä dvd-elokuvia. yritän nieleskellä.

alas ei kyllä meinaa mennä tällaiset splätterit.
kävin eilen kirjastossa lainaamassa leffoja. kun olen kipeä, haluan katsoa jotain aivotonta, jonka ääreen voi nukahtaa. mutta joukkoon eksyi tämä draamaksi naamioitu verta kaikkialla ja kaikkialle - elokuva. ei jaksa.

en tajua, että miksi tällaista tehdään. uhrataan älyttömästi rahaa siihen, että  nähdään  isolta  ruudulta kuinka jonkun  käsi  lähtee irti. ei voi käsittää. kuka näitä haluaa katsoa? en minä ainakaan.

seuraavaksi aion katsoa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. ehkä siinä ei ihan kaikki kuole kirveestä tai nuolesta tai miekasta tai keihäästä. yääk

mulla on kummipoika, jonka nimi on Oiva.
sitten mulla on kummipoika, jonka nimi on Miro.
ja sitten mulla on kummipoika, jonka nimi on Oiva.

tämä viimeisin oiva on uusin tulokas. kävin eilen katsomassa häntä napaystäväni (äiti) ja hänen miehensä (iskä) luona. soma pieni paketti, jolla oli paljon tukkaa.

kummina oleminen on superhienoa. tuntuu ihmeelliseltä, että mua on siunattu tällaisella luottamustehtävällä. on mahtavaa saada olla mukana seuraamassa pienen ihmisen kasvua. että saa olla lapselle Aikuinen. en ikinä uskonut, että tykkäisin aikuisena olemisesta, mutta ainakin näiltä osin se on parasta. lesoan kummipojillani reteästi kaikkiin ilmansuuntiin, noilla rakkailla. kunpa (o)saisin antaa edes osan siitä, mitä noilta lapsilta olen jo saanut.

oli mulla yks ongelmakin.
miten erottaisin kaksi Oivaa toisistaan? Hoiva ja Toiva sukunimien mukaan? Oiva-Veikko ja Oiva-Mies (kuten nuorelle tulokkaalle oli toiseksi nimeksi ehdotettu)?

ongelma ratkaistiin Oikulla. sillä nimellä kun tätä nuorimmaista kutsuttaneen muinaisen esi-isänsä mukaan.

tämän blogin piti ilmestyä jo kauan sitten. nimensä se on saanut Färsaarilta.

uskomatonta, että taistelut on vihdoin taisteltu, koodikieli taivuteltu palvelemaan tarkoitusperiäni. (enää pitäisi tietää mitä ne ovat, kun olen jo palannut muilta mailta vierahilta.)
 
mutta syntynyt on mokoma, heisin toimiessa etäkätilönä. kiitos kovin!

syntyi tänään muutakin.

sävelsin bassolle ja jouhikolle, mukaan tahtoi itkuvirren alku ja kuulkaas.
ensimmäisen kerran sävelsin minut.
kamalan yksinkertaisen ja mahtipontisen.
bassokuvio veivaa päättäväisen surumielisesti yhtä ja samaa, jouhikko mäikää kaihossa koukkaillen ja ääni itkee muutoksen tuskallisuutta. luopumisen vaikeutta. pientä kuolemaa.

en tiedä miten lopettaisin kappaleen.
tai eläisin elämäni.
niitä kahta tässä pohtiessa sitten.

Hejppa